Via Dolorosa

Paljon sälää saatiin ainakin muistoksi

 





Viime viikonloppu oli kesän kohokohta. Tai siis piti olla, mutta omalta kohdalta Joroisten puolimatkan kisa koitui varsinaiseksi Via Dolorosaksi jonka kuitenkin sinnittelin läpi. Oman lauantaisen puolimatkan kisan lisäksi ohjelmassa oli isännän sprinttikisa perjantaina. Pakkasimme siis perjantaina heti aamusta muksut ja kamat autoon ja karautimme koko revohka Joroisille hyvissä ajoin, jotta molemmat kerkesimme omiin kisainfoihin ja isännälle jäi vielä aikaa valmistautua omaan kisaansa. Kun isäntä lähti kisailemaan jäätiin me muksujen kanssa EXPO -alueelle pyörimään ja käytiin hoitamassa viimeinen tankkaus Jari-Pekassa. Onneksi päivällä pyörineet vesisateet suvaitsivat väistyä ja saimme nauttia kauniista kesäillasta.

 

 

Perillä

 

Infossa käyty molemmat

 

Kaikkea kivaa!!

 

Isännän kisa meni tosiaan lähes nappiin ainakin tuloksellisesti. Tiukan (voitetun) loppukirikamppailun jälkeen 14. sija ajalla 1.08.xx. Siinä oli vanha pesäpalloilija löytänyt vielä uuden vaihteen viimeiselle sadalle metrille hiekkatekonurmen pöllytessä tossujen alla! Ainoa miinus reissussa oli olleet "pienet" vatsaongelmat jotka isäntä oli hoidellut pois häiritsemästä oksentamalla vauhdissa pyörän selästä...

 

 

Hyvä iskäää!!!!

 

Hieman ennen isännän maaliin saapumista alkoivat omat ongelmani kehkeytyä. Pitkän päivän päälle alkoi jo väsymys painaa ja onnistuin unohtamaan reppuni vessaan. No eihän siellä repussa ollut kuin auton avaimet ja jokainen voi arvata, millainen katastrofi olisi ollut hukata ne tuossa vaiheessa. Jätin siis lapset nurmikolle odottamaan, ryntäsin vessoja kohden ja kaaduin asfaltille mahalleni täydestä vauhdista. Tai siis syöksyin. Luita ei mennyt rikki, mutta sekä kyynärpäät, polvet että kämmenet aukesivat ja noustessani pystyyn alkoi silmissä sumeta. Siinä sitten istuin hädissäni sekä keskenään olevista lapsista että repusta enkä pystynyt liikkumaan mihinkään. Onneksi paikalle tuli heti henkilökuntaa, jotka hakivat lapset luokseni ja pääsin paikattavaksi sekä etsimään reppua, joka onneksi löytyi sieltä minne olin sen jättänytkin.

 

Tuon shown jälkeen piti vielä käydä viemässä oma pyöräni tarkastukseen ja vaihtoalueelle ennen kuin hotellille päästiin lähtemään. Onneksi kuviot olivat jo tuttuja edelliskerrasta ja tästä ohjelmanumerosta selvisimme nopeasti. Valvatus -järvi kyllä näytti taas upealta ja hyvä fiilis tuli itsellekin. Hotellille päästyämme tuli vielä yksi mutka matkaan. Availlessamme huoneen ovea jouduimme havaitsemaan, että siellä oli jo jonkun toisen matkalaisen tavarat. Minä jäin lasten ja tavaroiden kanssa käytävälle vartomaan kun isäntä lähti kyselemään tilannetta. Joku sekaannus (jollaisen ei pitäisi olla edes mahdollista) oli käynyt. No onneksi meille löytyi uusi huone samoin tein ja pääsimme lopulta iltapuuhiin ja nukkumaan.



 

 

 

Lauantaina aamusta sitten hipsin kuuden jälkeen itsekseni aamupalalle muun perheen jatkaessa unten mailla. Olimme sopineet, että isäntä käy vain heittämässä minut kilpailualueelle aamulla ja tulee sitten aamupäiväksi muksujen kanssa rypemään hotellin kylpylään. Hotellin portaissa aamulla tuntui jaloissa vähän voimattomilta, mutta ohitin asian.

 

Kun pääsin kisakeskukseen niin fiilis oli tosi hyvä ja luottavainen ja sama tunnelma jatkui matkalla starttipaikkaan Valvatukselle. Ihmisten kanssa rupattelua ja oman suorituksen strategioiden kelailua. Kädet ja niska tosin olivat pahasti jumissa kaatumisen jäljiltä ja sehän sitten ei ollut yhtään hyvä juttu kun lähdimme uimaan. Meidän "tyttösten" lähtö oli tosi iso kun monta ikäryhmää oli laitettu samaan ja melkoista lihasoppaa oli alku. Se ei juuri haitannut kun eihän minulla mihinkään kiirus ollut. Mutta kädet eivät toimineet mitenkään päin ja epämääräisesti yritin niillä vain jotenkin huitoa. Onneksi loppua kohden tilanne parani ja touhu alkoi tuntua hieman uimiselta. Uudet uimalasit muuten toimivat kuin unelma! Rantautuessa olo oli taas vähän hassu ja silloin tiesin, että pitkä päivä taitaa olla edessä. Uinti sujui lopulta aikaan 43.xx eli minuutin nopsampaa kuin vuosi sitten.

 

Vaihdossa kaikki meni kivasti ja pyörälle hypätessä olo oli ihan ok ja pyörä kulki siedettävästi. Haaveet viime vuotisen ajan selkeästä petraamisesta kuitenkin heitin romukoppaan. 70 km:n kohdalla alkoi mahassa muljuta ja coren käyttäminen loppui lähes tyystin joka meinaa sitä, että kaikki työ oli tehtävä jaloilla ja se taisi olla se lopun alku. Lopulta pyöräilyn aika parani kuitenkin 6 min viime vuodesta ja vaihtoon saavuin 3 h13min pyöräilyrupeaman jälkeen. Ja vaihdosta olikin sitten kiire pajamajoille, armonaikaa ei ollut enää juuri jäljellä. Vielä kun jouduin hetken vuoroani odottamaan niin ei juuri hymyilyttänyt. Lopulta pääsin pajamajavierailun jälkeen juoksuosuudelle ja heti ensimmäinen kilometri tuntui yhtä tuskaiselta kuin vuosi sitten viimeinen. Jalat eivät toimineet ja ilmeisesti edellisillan kaatuminen oli aiheuttanut polveen jotain pehmytkudosvauriota ja polvi alkoi kipuilemaan. Tiesin kuitenkin, että mitään siellä ei ollut pahasti rikki joten uskalsin jatkaa matkaa. Itku meinasi päästä kun näin perheen kannustamassa ja minun oli pakko pyyhkäistä vain nopeasti ohi, sillä muuten olisi kyynelkanavat auenneet täysin. Kesän ainoa kisa ja tässä oltiin. Missään vaiheessa en kuitenkaan edes suunnitellut keskeyttämistä vaikka askel hiipui hiipumistaan. Millään ei ollut enää mitään väliä. Kaikki saivat mennä minusta ohi ihan rauhassa. Olin kuitenkin jo kerennyt näkemään matkalla hienot tummansininset Finisher-paidat pinkkeine teksteineen ja ne antoivat minulle sen kipinän, että haluan maaliin tyylillä millä hyvänsä.

 

Kertaalleen piti vielä yksi pajamajakierroskin tehdä. Viimeisellä kierroksella oltiin samoissa tunnelmissa Specialized Women's Ambassadorin Miia-Marian kanssa ja taidettiin saada molemmat pienet lisätsempit jutustelusta. Miia-Marialle kuitenkin jalka nousi paremmin kuin minulla joten loppumatkan jäin vielä tekemään itsekseni. Lopulta noin 2h35min hiiviskelyn jälkeen pääsin maaliin kokonaisajassa 6h 45 min. 10 min pitempään meni koko reissulla kuin viime vuonna, juoksuosuudella pelkästään 20min meni aikaa enemmän. Juoksu siis oli täysi floppi. Siinä missä viime vuotinen reissu oli kivaa ja helppoa perustekemistä niin tällä kertaa oltiin kaukana siitä. Mutta tällä kertaa olin onnellisempi Finisher-paidasta. Nyt koin todellakin ansainneeni sen. Ja ekaa kertaa koskaan jouduin tällä tavalla fyysisen suorituskyvyn äärirajoille vaikkei sitä matkasta ja tuloksesta ehkä huomaa. Summasummarum monta asiaa meni pieleen. Epäilen mahavaivojen syyksi liiallista energiansaantia. Pari viikkoa sitten aloittamani arginiini -kuuri taisi vain pistää elimistöni sekaisin. Ja kevät ja kesä eivät kyllä treenimääriltään kovin kummoisia olleet kun niitä tuossa laskeskelin. Miehen runsaat sotaharjoitusvuorokaudet ja kevään muut kiireet lasten harrastusten ja kevätjuhlien ja uuden työn kera eivät vain antaneet enempään mahdollisuutta. Tämän vuoden puolella 220 km juoksua, 570 km pyörää ja ehkä 17 km uintia ja niillä oli pärjättävä.



 

Kuva Timo Kananoja

 

Vielä kulkee...

Helpotuksen kyyneleet...

Ehkä jopa hymyilyttää

Mutta nyt vain lopulta nälkä kasvoi ja kovasti suunnittelen ensi kesän rientoja! Tämä kokemus lopulta teki minulle hyvää ja olen tyytyväinen, että sen sain kokea.